Miksi meitä masentaa ja mitä sille voi tehdä, oikeasti?

Vaikka elämme yltäkylläisyydessä ja Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa, mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet merkittävästi. Yksilökeskeisyyden kasvu ja jatkuva itsensä analysointi ovat lisänneet psykoterapian tarvetta ja antaneet mielenterveydelle yhä suuremman roolin yhteiskunnassa. Työelämän vaatimukset ja elämän monimutkaistuminen haastavat mielen, mikä johtaa siihen, että yksilöt kamppailevat löytääkseen merkityksellisyyttä ja selkeyttä elämäänsä. Ratkaisuja ei aina löydy terapiasta, vaan ehkä arjen yksinkertaistamisesta ja yhteisöllisyyden vahvistamisesta.

Aikamme paradoksi:

Yritämme ratkaista sosiaalisia ongelmia hoitamalla yksilöitä

Monet meistä hämmästelevät aika ajoin, miksi meitä masentaa ja ahdistaa enemmän kuin koskaan? Me elämme maailman onnellisimmassa maassa ja meillä on keskimäärin hyvä elintaso. Meillä on elämässä monet asiat paremmin kuin koskaan. Silti kymmenessä vuodessa esimerkiksi Kelan pitkän psykoterapian tarve on kasvanut kolminkertaiseksi ja joka kymmenes suomalainen syö masennuslääkkeitä.

Elämme yltäkylläisyyden keskellä. Pelkästään supermarketin hyllyssä on niin paljon jugurttilaatuja, ettemme ehdi elämämme aikana niitä kaikkia edes maistamaan. Ehkä yksi syy onkin juuri siinä. Meille on kaikki mahdollista ja silloin se juuri onkin erityisen vaikeaa, se päätösten tekeminen, suunnan löytäminen, omien valintojen perusteleminen. Mikä on merkityksellistä ja tärkeää? Mitkä ovat oikeita valintoja? Minkä voin antaa vain tekoälyn ja algoritmin valita puolesta?

psykologisoimme elämän pilalle

Työterveyslaitoksen tutkimusprofessorin Ari Väänänen on kirjoittanut kirjan Mielen aikakausi (Gaudeamus), jossa hän sanoo, että erilaiset työelämän muutokset, yksilökeskeisyyden leviäminen ja elämän kaikkinainen psykologisoituminen ovat edistäneet sitä, että mielenterveydestä on tullut suuri yhteiskunnallinen kysymys ja työelämän huolenaihe. Kieltämättä, ainakin omassa kuplassani elän vahvasti terapiakulttuurissa, jossa me ystävieni kanssa pohdimme ja analysoimme asioita syvällisesti ja laaja-alaisesti. Lähes kaikki meistä on käynyt jossain vaiheessa elämäänsä terapiassa ja saanut jonkun diagnoosin. Se on auttanut jäsentämään elämää, mutta ei poistanut itse ongelmia.

Väänänen sanoo, Hesarin haastattelussa, että olemme ongelmissa, jos puhumme aikamme ongelmista mielenterveyskriisinä. Silloin viitataan yksittäiseen ihmiseen ja hänen terveyteenssa sen sijaan, että tarkastalesimme laajemmin muutosta mitä olemme viime vuosina eläneet. Hänen mukaansa tarvitsemme ymmärrystä siitä, mikä mahdollisuuksissa ja toimintaraameissa on muuttunut.

Olen Väänäsen kanssa samaa mieltä, lääketieteen keinot ja mielenterveyspalvelut eivät yksin auta ratkaisuksi niihin ongelmavyyhteihin, joita yhteiskunnassa toistuvasti ilmenee. Meillä kaikilla on vahvuuksia ja haavoittuvuuksia. Suuremmat kulttuuriset ja yhteiskunnalliset kehityslinjat ovat vaikuttaneet siihen, että oireilemme ja mielenterveyden haasteet ovat yhä vahvemmin länsimaisten yhteiskuntien keskiössä.

Maatalousyhteiskunnasta kognitiiviseen talouteen

Olemme loikanneet 70 vuodessa maatalousyhteiskunnasta tietoyhteiskuntaan, kognitiiviseen talouteen, jossa ihmismielellä on huomattavan tärkeä osa. Tämä on lisännyt työelämässä tehokkuusvaatimuksia, henkistä painetta, joustovaateita, sopeutumis- ja muutoskyvykkyyden tarvetta sekä ennalta-arvaamattomuutta ja mielenmaiseman epävakautta. Työelämä on nyt tasa-arvoisempi ja epämuodollisempi kuin koskaan. Organisaatioissa arvostetaan idearikkautta, oma-aloitteisuutta, ongelmanratkaisukykyä, itsensä johtamista ja tiimipelaamista. Työn tulee olla työntekijälle myös merkityksellistä ja mielekästä. Tällä positiivisella kehityksellä saattaa kuitenkin olla kääntöpuolena ilmiöt kuten mielenterveyskriisi. Työelämä tällaisena vaatii tekijältä valtavasti psyykkistä energiaa.

Väänäsen mukaan työelämässä on kaksi psyykkisen haavoittuvuuden lähdettä: 1. Resurssien niukkuudesta syntyvä työn kuormitus, johon liittyy usein henkilöstöpula, kiire ja stressi, 2. Autonomisuutta korostava tietotyö, jossa korostuu kovat psyykkiset vaatimukset itsensä johtamisesta ja työssä onnistumisesta.

Ei ole ihme, että koemme työmme kuormittavaksi. Kehomme vasta opettelevat selviytymiskeinoja täysin uudenlaisessa toimintaympäristössä ja uudenlaisten vaatimusten keskellä.

yhtenäisyyskulttuurista yksilöiden terapiakulttuuriin

Toinen Väänäsen nimeämä laaja kehityslinja on kulttuurinen muutos, jossa keskiössä on yksilökeskeisyys sekä elämän psykologisoituminen ja medikalisoituminen. Mielenterveysongelmat ovat kasvaneet sitä mykaan kun niiden määräkin on kasvanut DSM tautiluokituksessa 70. vuodessa 106 yli 300. Sosiaalisia ongelmia on aletta ratkaista psykoterapialla. Mieleterveyteen on panostettu jo peruskouluissa, mutta samalla on saatu aikaan se, että mielenterveys nousee yhä isommaksi ilmiöksi tai voidaan kai sanoa, että. mielenterveyden häiriöt. Niinhän se on , että se kasvaa, mihin kiinnitämme huomiota ja mistä puhumme.

Myös työterveydessä keskitytään nykyään enemmän mielen vointiin. Väänäsen mukaan ongelmia ei kuitenkaan ratkota oikeilla välineillä. Kun yksilöitä hoidetaan terapeuttisin tai medikaalisin viitekehyksin, jää huomiotta työhön liittyvät ongelmat, kuten organisoinnin tai tuen puute. Uudelleen uupuminen onkin varsin yleistä ja monilla työpaikoilla ovat useimmat työntekijät pitkillä sairaslomilla mielenterveyden haasteiden takia. Viimeistään tässä kohtaa tulisi hälytyskellojen soida myös työnantajalla: jokin on pielessä systeemissä, ei yksilöissä.

Toki Väänänen nostaa esiin myös sen, että nuori sukupolvi oireilee nyt erityisen paljon. Osasyynä voidaan nähdä kasvatuskulttuurin, joka on kannustanut kuuntelemaan itseään ja löytämään omanlaisensa elämän polku. Kulttuuri jossa he elävät, korostaa terapian voimaa. Myös erilaiset diagnoosit ja oireilut kuuuluvat nuorten identiteetteihin ja vaikuttavat siihen millaisia selviytymiskeinoja erilaisissa tilanteissa valitaan. Tilannetta ei helpota tulevaisuuden epävarmuus ja työhön ladatut yksilölliset odotukset sekä vaatimukset.

keskeytetään ratkaisut

Monissa organisaatioissa pähkäillään, mitä tilanteelle voisi tehdä. Pitkät sairauspoissaolot vaikuttavat koko työyhteisöön puhumattakaan taloudellisista kustannuksista. Varmasti jokainen yhteisö haluaa tukea ihmisten hyvinvointia jaksamista, mutta tuntuu, että kestäviä ratkaisuja on vaikea löytää. Monenlaisia keinoja on kokeiltu vuosien varrella eivätkä ne ole lisänneet kuin henkilöstön turhautumista.

Usein mietinkin, että mitä jos ei tehtäiskään mitään. - Häh? moni nostaa päätään ja kysyy.

Niin, ehdotukseni on absurdi, tiedän. Usein viisaus on kuitenkin yhteisössä itsessään. Sen sijaan, että tehdään ja kokeillaan taas uusia asioita, voi ollakin hyvä lähteä siitä, mitä voisi vaikka jättää tekemättä. Miten työyhteisöön ja tekemisen arkeen voisi tulla enemmän aikaa ja tilaa ihan vain olemiselle. Ehkä pienelle höpöttelylle, mutta ei mitään muuta. Mitä jos kaikki lähtisikin siitä, että purettaisiin jotain turhaksi koettuja käytäntöjä, eikä otettaisi mitään tilalle. Luotettaisiin siihen, että porukka itse luontaisesti löytäisi omia tapoja ja keinoja toimia niin, että kaikilla olisi parempi olla. Saatetaan jopa huomata, että jotkut ongelmat ovat vain tapa sanottaa asioita tai väärinkäsityksiä, ei varsinaisia ongelmia. Tämän myötä voi nousta pintaan asioita, joille todella tulee tehdä jotain ja joiden käsittelemiseen tarvitaan apua.

Aikamme nostattamiin ilmiöihin ei ole ihmepilleriä tai kaiken hoitavaa terapeuttista ratkaisua. Kyse on isoista kulttuurisista ilmiöistä, systeemisistä haasteista, jotka näyttäytyvät eri yhteisöissä eri tavoin. Emme ole irrallaan kokonaisuudesta ja heijastelemme kaikessa tekemisessämme ympäröimäämme yhteiskuntaa ja aikaa. Meidän ei kuitenkaan tarvitse sitä koko ajan tiedostaa tai yrittää ratkaista. Pääasia on, että tarkastelemme asioita meidän arjen ympäristössä, niissä sosiaalisissa piireissä, joissa olemme. Kaikki palautuu hyvin pieniin asioihin, arjen kohtaamisiin: silmiin katsomiseen, kosketukseen, siihen, mistä puhumme. Kuten mainitsin, se mihin keskitymme, se kasvaa. Ehkä minä keskittyisin tänä aikana välittävän yhteyden rakentamiseen meidän ihmisten välille.